Tänään on vähän parempi olla, kuin viimeksi kirjoittaessani. Ensimmäisen yönhän valvoin vahtien tulta. Toisen heräsin tunnin välein lisäämään puuta. Aamuyöstä venytin heräämisen kahteen tuntiin.
Viime yön vedin kahden tunnin jaksoissa ja aamulla kolmen tunnin. Onneksi pakkasta ei ole kuin noin -5 astetta. Huomenna pitäisi korjaajan saada varaosa ja tulla korjaamaan poltin. Huh.
Välillä meinasi iskeä epätoivo, mutta sitten muistelin kolmentoista vuoden takaista aikaa, kun asuin mörskässä viiden lapseni kanssa ja lämmitin puulla. Lapset olivat silloin 1,5 -8 vuotiaita. Lämminvesivaraaja ei toiminut, joten tiski- ja pyllynpesuvedet oli lämmitettävä, suihkuun pääsi harvoin, puuta oli haalittava milloin mistäkin, wc-pönttö piti huuhdella keittiöstä otetulla vedellä, koska sen tulovesiputki oli tukossa, kaivon vettä ei voinut juoda, keittiössä oli kaksilevyinen hella ja jos uunin laittoi päälle, vain toinen levy toimi. Kylppärissä jäätyi pesukone ja saunaa piti lämmittää, jotta se pysyi sulana. Muutakin varmaan oli, mutta niistäkin selvisin!
Nythän elämä on paljon helpompaa. Nuorin lapsista on vanhempi, kuin vanhin silloin ja
lapsista on paljon apua monissa hommissa. Eilen, kun vanhin poika tuli kaverinsa kanssa tuomaan puukuormaa, lapset kuskasivat puut kellariin. Teinipoika auttoi, kun pilkoin niitä kirveellä pienemmäksi. Hän on myös osallistunut lämmittämiseen, käynyt päiväsaikaan lisäämässä puuta, kun mä oon hoitanut yöt.
Ihanaa, että täällä on tullut paljon tuttuja ihmisiä, joilta kysyä apua nyt, kun ei ole miestä talossa. Nämä puutkin järkkääntyi kolmannen pojan tyttöystävän perheeltä. Ja sattumalta hänen veljensä ja vanhin poikani ovat ystäviä, ja poikani oli intistä lomilla, joten näin häntäkin.
Koko viikonloppu on kyllä mennyt savun hajussa ja olen nukkunut vaatteet päällä, jotta on mukavampi ja helpompi kipaista pakkasen puolella olevassa kellarissa keskellä yötä. Paljon muuta en ole ehtinyt ja jaksanut tehdä, kun esim. kädet väsyi puun pilkkomisesta, kuin olisin kunnon salitreenin tehnyt. Ja minä, jouluisen runsas äiti-ihminen kun en ole punttiksella käynyt. Illalla ruokaa syödessä lusikkakäsi vapisi kuin horkassa. Voi olla, etten ihan heti pysty aloittamaan pikkujätkälle lupaamiani villasukkia.
Tänään käyn kirkolla kaupassa ja valmistaudun muutenkin alkavaan työviikkoon. Kirkolle on reilut parikymmentä kilsaa matkaa. Onneksi toinen autoista toimii!
Kiitos taas, päiväkirja, kun sain kertoa, mitä olen tehnyt ja miettinyt. Miehen muutettua pois, minulta on puuttunut arjesta höpöttelykaveri, jolle kertoa mieleen tulleita juttuja. Olen huomannut, että sitä kaipaan eniten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro vaan, mä luen kyllä!